Brittifutista ja tarinoiden maisemia

Käyn futismatseissa harvakseltaan  ja valitsen kohteet tarkasti: haluan kokea muutkin kuin pallopelin kiemuroita.  Ymmärrän pelistä vain peruskuviot, jos niitäkään. Viimeksi katsoin Camp Noulla Barcelona Girona –ottelun. Louis Suarez teki hattutempun ja Lionel Messi osui kahdesti. Sellaiset paikallispelit sytyttävät diletanttileisönkin!

Brittifutista en ole seurannut aiemmin paikan päällä. Nieminen on varannut meille liput Nottingham Forest -Stoke -otteluun.

Nukumme pahimman univelan pois ja hyppäämme iltapäivällä junaan Newarkin asemalla. Tuokion kuluttua vaellamme jokivartta nottinghamilaisessa fanilaumassa. Vanhalle kivistadionille ahtautuu 30000 ihmistä. Väkijoukkoa palvelee vain muutama hassu kioski ja jokunen olutpiste. Jyhkeät kivi- ja metallirakenteet tarjoavat kouriintuntuvan aidon näyttämön.

Trent Bridge ja laulava fanilauma virittivät tunnelma

Itse peli etenee staattisesti eikä maaleja nähdä. Seurailen enimmäkseen yleisön tunnevirtaa ja katselen vastapäätä avautuvaa kaupungin siluettia. Iltapäivän hämärtyessä valot piirtyvät Trent- jokeen vanhalta sillalta. Fiilistelen laulua ja yhteisöllisyyttä: väkijoukko kailottaa hilpeästi mutta  ainuttakaan rähisevää fania en havaitse. Pelin käsin kosketeltava tunnelma maistuu elämisen arvoiselta kokemukselta.

Ilta jatkuu klassikkokaavassa: syömme paperiin käärityt fish and chips –annokset Prince Rupert – pubissa. Alun perin 1400-luvulla rakennetussa talossa sijaitseva ravintola hemmottelee eväiden ja huoltoasemaruokien puuduttamaa makumaailmaa. Uppoan vanhaan nahkanojatuoliin ja muistelen hiljattain katsomaani Roald Dahl –dokkaria, jossa mestarinovellisti asettuu verkkaisasti pihamökkinsä

Ikavanhan ravintolatalon yläkertaa

laiskanlinnaan, teroittaa neljä lyijykynää, vetää huovan polvillensa, sytyttää tupakan ja antaa ajatuksen lentää. Jopa edellisen yön sateinen ja kuormittava läpiajo alkaa muokkaantua kiehtovaksi muistoksi.

Seuraavana päivänä sukellamme maaseudulle ja teemme retken Sherwoodin metsään. Robin Hoodin seikkailuista matkamuistokeskittymässä muistuttaa 1000-vuotias ”Major Oak” –puu. Ympärysmitaltaan kymmenmetrisen tammen kerrotaan legendan mukaan toimineen Robin Hoodin ja Marian-neidon suojapaikkana.

Oli legenda silkkaa sepitettä tai ei, kuningaskunnan suosituimpiin puihin kuuluva tammi kielii ajoista, jolloin saarivaltion sisämaata peittivät tuuheat metsät. Britti-imperiumin maailmanvalloituksen vaatima laivanrakennus on harventanut metsän pieneksi pusikoksi. Mutta oli miten oli, lapsi minussa kurottaa lainsuojattomien tarinoihin ja toinen silmä vilkuilee nummille nähdäkseen Enid Blytonin viisikon pujahtavan sumuverhosta.

Viimeisenä Englanti-päivänä teemme kävelyretken Newarkin keskustaan ja keskiaikaisen linnan raunioille. Koko keskusta huokuu rauhallisen brittikaupungin ajatonta ilmapiiriä. Jopa lähiöalueiden arkkitehtoninen ilme jäljittelee vanhaa punatiilipintaista , matalaa rakennelinjaa.

Newarkin kirkon pihamaa marraskuussa

Parasta antia määränpäässä tarjaa kuitenkin ajanvietto vanhassa ystäväpiirissä. Joskus kannattaa tarttua tilaisuuteen ja lähteä tapaamaan kavereita kauemmaksikin. Ihmisyyden ydin on kohtaamisten verkko, ja sen avainsolut ovat vaalimisen arvoisia. Siinä sivussa Nieminen sai perintöhuonekalunsa Newarkiin ja meille tarjoutui mahdollisuus puolijärjettömään roadtrip-kokemuksen.

Viina vie viikinkien maille

Nieminen, ystäväni poikavuosilta, lähti aikoinaan Englantiin opiskelemaan, valmistui ja löysi elämänsä naisen. Nieminen on sen verran mukava heppu, että suhde jatkuu yhä. Vuosien seilaamisen jälkeen perheen pysyvä asuinpaikka vakiintui saarivaltion keskimaille. Tapaamisfrekvenssi jää siis sangen harvaksi näin ruuhkavuosina.

Jokunen vuosi sitten Nieminen otti puheeksi perintöhuonekalunsa ja kyseli, tiedänkö ketään, joka haluasi ajella kuorman Tampereelta Newarkiin. Itselleni avautui syksyllä yllättävä aikaikkuna, ja päätin lähteä yhdistetylle loma- muutto- ja koeajoreissulle. Toinen vanha kaveri, Antti, suostui lähtemään verestämään 90-luvun impulsiivisia häröilyreissuja.

Reittisuunnitelma alkoi kehkeytyä leppoisaksi roadtripiksi ja päätimme ajaa Oslon kautta. Tällä haavaa Norjasta ei kulje matkustajalaivoja Brittein saarille, joten varasimme lauttaliput Oslosta Kieliin.

Ajomatka Porvoosta Tampereen kautta Turkuun sujuu vaivatta, se on sellaista jutustelua ja lasinpyyhkijöiden viipottamista. Liikkuva alusta on luonteva keskustelufoorumi. Lorotan viinaa tankkiin ja viritän vanhan android-luurin bluetooth-taajuudelle. Sovellus kertoo moottorinohjauksen dataa ja etanoliprosentin.

Tankkaan vielä uudelleen ennen laivaan ajamista. Ruotsissa etanolin saatavuus on loistava: sitä näyttää olevan tarjolla useimmilla asemilla, ja uusista autoista yli 15% kulkee bioetanolilla tai biokaasulla. Ruotsalainen bioetanoli on kuitenkin viljatisle, eikä anna saamaa C02 –säästöä kuin kotimainen jäteviina. Öljyllä porskuttavan Norjan puolella bioetanolia myy vain kourallinen huoltoasemia.

Hurautamme Viking-terminaalista parin pysäytyksen taktiikalla Osloon ehtiäksemme tutustumaan kaupunkiin valoisalla. Oslonvuonon pohjoispäässä sijaitseva rannikkokaupunki on vaivaton ja inspiroiva lepokeidas.

Käymme tutustumassa uuteen, monumentaaliseen oopperataloon. Lasista ja marmorista koostuvan wau-arkkitehtonisen luomuksen siluetti näkyy kauas ja katolta näkyy kauas. Sopii nautittavaksi niillekin, joille ooppera ja baletti soivat vain säröääninä. Oopperatalo on valmistunut vuonna 2008 ja on osa uutta Sørengan satama-aluetta, johon kuuluu mm. ympäri vuoden toimiva, kaikille avoin merivesikylpylä. Rullalautailu on kiellettyä kiilamaisen oopperatalon

marmoripinnoilla, vaikka vastaava arkkitehti itse piti marmoria kelpo skedealustana. Osallistavan rakennuksen kovat materiaalit muuttuvat sisällä orgaanisiksi puupinnoiksi. Osa yli tuhannesta työhuoneesta avautuu ohikulkijoille korkeiden ikkunoiden kautta.

Suurin norjalaisrakennus sitten 1300-luvun alitti rakennusalalle hieman epätyypillisesti budjettinsa ja valmistumisaikataulunsa. Se sai vuonna 2009 arvostetun Mies van der Rohe- arkkitehtuuripalkinnon.

Hostellimme sijaitsee Akerselva-joen rannalla. Muutaman sadan metrin aamukävely johdataa Grünerløkkan alueelle. Samaan aikaan siisti ja boheemi, vehreä mutta industrialisen trendikäs alue piirtää kuvan Oslon moni-

ilmeisyydestä. Rosoisen idyllinen jokivarsi graffiteineen, muraaleineen ja kahviloineen olisi tarjonnut viekoittelevan hengailukokemuksen pitkäksi viikonlopuksi.

Innostava piipahdus jättää ison nälän. Oslon kliseenähtävyys Holmenkollenkin jää tällä piipahduksella näkemättä, emmekä ehdi edes Ibsen-museoon. Jahka uusi Munch-museo valmistuu parin vuoden kuluttua Sørengan hulppealle ranta-alueelle, palaan kaupunkiin ajan kanssa.

Oslo on muuten lähellä lentämättäkin. Autolla hurauttaa Tukholmasta reilussa viidessä tunnissa. Junamatka Tukholmasta kestää saman verran. Oslon kehätieverkosto vetää kitkattomasti ja viisilinjainen metro pitää keskustan hiljaisena. Yli kuudensadantuhannen asukkaan kaupunki on täysin ruuhkaton molempina päivinä.

Ajamme kotteron maailman suurimman autolautan, Color Magicin kyytiin. Komea laiva, vaikka jättääkin harmillisen sankan hiilikaaren matkamme vanaveteen. Katselen sumuisen kaupungin jylhää siluettia molemmin puolin. Muutama purjevene lipuu marraskuisessa iltapäivässä ja suuri osa laituripaikoista näyttää olevan yhä käytössä. Kenties esitän kotiin päästyäni varovaisen ehdotuksen: purjehdusretki Osloon mahtuisi juuri ja juuri neljään kesälomaviikkoon.