Takaisin mantereelle: maailmantuskaa ja rajat kiinni -harjoituksia

Olemme kaavailleet paluureitin alkupätkälle kanaalin alittamista tunnelijunalla. Viime hetken reitinvaihto keventää ajokuormaa yli 500 kilometrillä: päätämme ottaa laivan Hullista Rotterdamiin. Kiinnostava junakokemus jää väliin, mutta samalla vältämme Lontoon ympäristön ruuhkajumituksen tai vaihtoehtoisesti työlään pimeänajon.

Kaikesta kiehtovuudestaan huolimatta brittiteillä autoilu ei ole kovinkaan mukavaa ainakaan kylmiltään. Väärinpäin ajettavat liikenneympyrät vaativat melkoista keskittymistä eikä tieverkoston kuntokaan ole kaksinen. Dual carriage wayt, nelikaistaiset maantiet, ovat kapeita ja huonosti valaistuja, kaistat loppuvat meikäläisittäin yllättävästi ja kylteissä käytetään sikin sokin mailin osia, jalkoja ja jaardeja. Pitkissä alamäissä rekkojen armada posottaa rajoittimia vastaan holtitonta ylinopeutta. Kaksikaistaisilla teillä täytyy pitää pää erityisen kylmänä, kun vastaantulevan liikenteen valot häikäisevät oikealta ja aivot antavat jatkuvasti epämääräistä virhesignaalia.

Varaan parinsadan euron liput ja jätämme leppoisan Newarkin taakse. Saavumme Hulliin reilussa tunnissa ja löydämme parin sekoilurundin päätteeksi viime hetkellä satamaan. Aistinvaraisia havaintoja ja loogista ajattelua ei kannata kadottaa navigaattorien aikakaudella. Portit sulkeutuvat takanamme ja vanha laiva lähtee taas kerran yötä vasten synkälle Pohjanmerelle. Uudehkoihin ruotsinlaivoihin tottuneelle P&O –linesin alus saattaa tuntua hiukan nukkavierulta, mutta ikkunallisessa hytissä nukkuu aivan hyvin.

Puolen vuorokauden laivamatkan jälkeen tuntuu huojentavalta ajaa suoralle hollantilaiselle moottoritielle. Rotterdamissa voi valita käytännössä neljä realistista ajoreittiä Suomeen: 1) Selvitä 600 kilometrin ajolla ja nousta Travemundessa Helsingin-lauttaan 2) ajaa 2500 kilometriä Via Baltica –reittiä Tallinaan asti 3) oikaista Etelä-Itämeren ylitse Rostockista Trelleborgiin ja ajaa sitten vielä Ruotsin läpi tai 4) ajaa Tanskan ja Ruotsin lävitse Tukholman lautalle.

Haluamme minimoida loppumatkan laivamaileja, mutta ajomaraton Baltian kautta tuntuu mahdottomalta. Valitsemme seuraavaksi keitaaksi Kööpenhaminan, varaamme hotellin, ostamme isot kahvit ja annan baanan rullata keulan alle. Aurinko valaisee Hollannin maaseudun tuulimyllyjä ja aurinkopaneeleja

Mietimme, miten kauniilta ne maailmanlopun maisemaa muistuttaviin öljykenttiin verraten näyttävät. Mietimme, miten paljon maailman aukioille sellaisia mahtuisi. Siinä itsekkäästi autoillessamme pohdimme, kuinka valtavaa roolia fossiilisten polttoaineiden pumppaus pyörittää. Maailman suurimmat ympäristökriisit, kiihtyvä ilmastonmuutos ja muovijäte, pulppuavat lopulta samoista lähteistä.

Fossiiliset polttoaineet ovat aikansa tuotteita ja mahdollistavat kätevästi kehityksen ja taloudellisen hyvinvoinnin, liikkumisen ja elämisen eri leveysasteilla. Niiden lähtölaskenta on kuitenkin käynnissä

ja aletaan olla siinä pisteessä, että haitat nujertavat eittämättä hyötysuhteen.

Matka irrottaa arjesta. On aikaa nostaa fokukseen tärkeitä teemoja, vaihtaa ajatuksia kirjoista ja jutustella teorioista. Ennen Saksan rajaa Antti pitää esitelmää Yuval Noah Hararin teoksesta Sapiens.   Hararin mukaan uskonnot, kulttuurit, ihmisoikeudet, raha ja valtiot ovat lopulta vain tarinoita, joihin olemme päättäneet uskoa. Jos lakkaamme uskomasta vaikkapa rahaan, sen merkitys haihtuu.

Jos ihmislaji haluaa jatkaa kissanpäiviään, sen kannattaa hiukan spoilata ja avata uusi luku ennen kaaokseen suistumista. Tarinan päivityksellä alkaa olla kiire. Luonnon ja ihmislajin tulevaisuus lepää pitkälti uusien energiamuotojen, metsittämisen ja maailmanlaajuisen kulutuskulttuurin terävöitymisen varassa. Juttu on lopulta aika simppeli. Jonkun pitäisi vain brändätä tarina houkuttelevaan ja skaalautuvaan pakettiin. Isossa kuvassa on melko yhdentekevää, myydäänkö se koulutuksena, kännykkäpelinä, outona uskontona tai tosi-tv-ohjelmana.

Saksan puolella on mukavia levähdyspaikkoja, mutta en pääse ajatuksesta irti. Ihmiskunta ajaa globaalin pihapiirinsä kaatopaikaksi siksi, että sitä kiinnostaa melko kurjat tarinat, vaikka kaikki maailman tieto on muutaman napinpainalluksen päässä

Britannian ja Ranskan rajaa lukuun ottamatta olemme huristelleet reissun ajan maasta toiseen vakinopeudensäädin päällä. Saksasta Tanskaan tultaessa meno muuttuu menneen ajan kontrolliksi. Kohtaamme kiristyneet käytännöt kouriintuntuvasti. Yksittäisiä autoja ohjataan sivuun, pakettiautot aukovat takaluukkujaan ja kaikilta katsotaan passit. Vanhoihin Itä-Euroopan kauhunsekaisiin rajanylityksiin on sentään pieni ero: virkailijat ovat ystävällisiä eikä päättömiä kuittisulkeisia järjestetä.

Ensimmäinen koppalakkinen rouva ihmettelee, mihin passikuvassani orastava parransänki on kadonnut. Kerron joutuvani käyttämään partakonetta viikoittain. Jonossa seuraavana vilkuttava tanskalaisneito tivaa kohteliain sanankääntein matkamme tarkoitusta, kestoa ja tullattavaa. Sellaista meillä ei ole – tankissakin alkoholipitoisuus alkaa hiipua 15 prosenttiin. Kertomus kaverin huonekaluista ja marraskuisesta lomaretkestä saattaa kilauttaa profilointikelloja. Joka tapauksessa tanskalaiset tullimuodollisuudet suoritetaan koiravoimin. Labradorinnoutaja nuuskii auton pohjarakenteet ja kiertää sisätilat.

Alkuillaksi saavumme Kööpenhaminan Amager-hotelliin. Kaunis rakennus ja ystävällinen ilmapiiri hälventävät raskaan ajopäivän ja pitkien tullimuodollisuuksien jälkeistä uupumusta.

Tietoa kirjoittajasta

admin

Olen porvoolainen erityisnuorisotyön sekaduunari. Harrastan seikkailuhenkistä tutkiskelua, purjehdusta ja tarinointia. Ihmettelen hiukan naiivilla tavalla, kuinka maailma toimii ja miten ihmiset kutovat sen ympärille verkostojaan ja systeemejään. Kellariperspektiivi on operatiivinen lähtökohta tee se itse –henkiselle tavalle tarkastella asioita ja ilmiöitä, itseäni ja yhteiskuntaa.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *